XXXIII LUKU.

XXXIII LUKU.

Oli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin katuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta hienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen Imperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja äänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen huonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin, omahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen väsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan armosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja vilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen kulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä, ja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti se uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja tarttui sisarensa käsivarteen.

»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi puetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus voivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden ja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin kauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää huutoa.

»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan hämmästyneenä.

»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua — minkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred Wallace'.»

Bell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään, koettaen etsiä tuttuja piirteitä.

»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati maltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena sisarensa mielen.

»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin mutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään kuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella rantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia, vaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui ohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä ilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen silmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten tappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään lörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen harmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa, hänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti palava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut naiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä.

»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen, tarttuen lempeästi häntä käsivarteen.

»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole kirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.»

»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista oudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että olisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin käyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et pelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'»

He menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he tapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua, kauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän heille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa. Puolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko bentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla ovat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan näyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!»

He istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa näytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut väkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia mielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen rauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä jalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla oli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja houkutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja olkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen ymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja, valkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten sorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste.

Bell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli moite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi, Ailie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!»

»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux. »Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka ylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!»

Bell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen tyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.»

Dan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen jännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se tuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa ja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen ihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös muistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui kertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin, päättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot sammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa.

Alkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt; näytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti neuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden taistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään.

»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme; tämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan ole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.»

Ailie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole kukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden vuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta hänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma hänestä! Hyss!»

».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä. Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän, ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni olette herra, sillä tyttärenne min' olen. Mutta täss' on puolisoni.»

Desdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa nopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion verran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin hopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi hän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä, joissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan rakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi kuitenkin itsepintaisesti päätöksessään.

Ailie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa vanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell istui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta. Kun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli Desdemona poistumassa maurin kanssa.

»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen! Ja Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin mitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu tulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä on nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen itseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa päätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.»

»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain maalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes hänen nimeänsä.»

Tuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta kuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli itseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta merkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa yksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen näytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun konnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi jännitys sietämättömäksi.

»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin ääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin sanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen korvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää, ennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka paisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta koskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan aivan yksinään verhon edessä kumartamassa.

»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat hänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä.

»Hyväinen aika, ettekö näe, että he ovat hulluina!» sanoi rouva

Molyneux.

»Oi voi! ja minä kun luulin hänen onnistuneen mainiosti.»

»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen, ja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun takana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä kukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent Gardenissa.»

Molyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne, tulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti heidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen.

Nuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan, vanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin — ja Bell-tädin syliin hän heittäytyi!

XXXIV LUKU.

»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle vertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole ihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee, sillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.»

»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen?

Sanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.»

Saippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi: »Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä, että hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace — ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen tiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia naisia!»

Pormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan sunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi nuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta koskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa kuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä viimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita käydäksemme Lontoon teattereissa.»

»Onko se siis todella hän?» kysyi kauppias.

»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin juuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa lehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut kuuluisaksi neron kotikaupunkina.»

Rellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden puodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun» -leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön vuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää paremmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos kuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat omituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen kulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä, kädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka olivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon.

»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista, sen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää, herra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten siivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.»

»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän siitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä käsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon teille, että hän on kunniaksi meille kaikille.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos minä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani paikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta pikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni, ikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen soittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra Relluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin hieno ja sivistynyt.»

Neiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena kysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata hänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa harsovaatetta.

»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti neiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään viikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.»

»Hän olikin aina perin omituinen», sanoi Jean-neiti.

»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin laatusanansa.

»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi päivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät, neiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani siitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä ei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia, tehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman merkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan sen älykkään herra Molyneux'n?»

»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean neiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.»

»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti

Amelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.»

»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole koskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina suuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista tyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä, joka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni taiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta minä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja tietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan, seitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin mielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun hän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.»

»Ja mitä hän sanoi siihen?» tiedusti Jean-neiti uteliaana.

»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä; sehän on Dycein tunnuslause.'»

Tohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan kertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan, jotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista elämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa kuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa lähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon.

»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan sisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä Desdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?»

»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon, miten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! — paksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin miellyttävää.»

»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka ovat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on luonut itselleen nimen.»

»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se muuttaisi hänen luonnettaan.»

»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan pelaajille.

»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli rakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello.