XXI LUKU.

XXI LUKU.

Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät. Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta. Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki, kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet mitään.

»Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas, yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»

Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen »Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.

Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus, juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.

Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.

Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.

Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle, ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.

»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»

»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen Charles?»

»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan jonkunverran punehtuessa.

»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä, teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa. Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»

»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.

»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein tuoksuvat köydeltä.»

»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja, joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»

»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi, nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»

»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan, kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»

»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut

Amerikassa?»

»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan matosia Amerikassa.»

»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.

»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»

»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä — minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko minun — taputtaa sitä?»

»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.

»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.

»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka», ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja — isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»

Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!» sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»

»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole mitään pitkällistä.»

»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»

Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä. Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.

»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt, jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa. »Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»

»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»

»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»

Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.

»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»

»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat herättäneet.

»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan! Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»

»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen, ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen, kapteeni Charles.»

»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.

»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu antoi hänelle — antoi hänelle painetista. Siinä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»

»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän polvella istumisesta.»

Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.

»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa. »Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»

Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.

»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace -niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu, ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin, että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä; mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.

»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni. Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi, niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»

»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani, että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»

»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin kunniallisesti kasvatettu.»

»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»

»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän ei huoli minusta.»

»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan, jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois. Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa. Olisitte hurjan pahoillanne.»

»Olisinkohan?»

»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»

Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä miestä itseeni takertumaan.»

»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi», sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»

»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.

»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat

Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun esittämä tapa oli kekseliäin.

XXII LUKU.

Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä, vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa, joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja odottamattomasta autuudesta.

»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni, millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»

Nuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa.

»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»

»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»

»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä. Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti, huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden pukunsa ompelijalta.

»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän, »vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi. Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»

»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä. Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill, että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku, jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei olisi kunniatonta sinua kohtaan.»

»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi

Kate valittavasti.

Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.

»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään. Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa kirjeissä oli minun kirjoittamani.»

»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän etkä häiritse minua.»

»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle, että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät hänestä jonkunverran.»

»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen olisi nähnyt hänen silmiään.»

»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja, joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa. Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»

»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on taivaassa — suo anteeksi.»

»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle», sanoi Nuppu kovasti punastuen.

»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate.

»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein — niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta. Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»

»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate.

»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät, niin hän katsoo muurin yli.»

»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka olisi vain hämärä.»

Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän. »Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu. Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa — ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha — ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla, Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»

»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!»

»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?»

»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!»

»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi mennyt pois ja jättänyt kaikki.»

Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla, kunnes nukkui.

Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.

»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?»

Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.

»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»

»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi, jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»

Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.

»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo, että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin kiinanpulveri.»

»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse lähettänyt sen minulle.»

»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»

Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle. Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan, astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä. Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi. Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän Kate sanoi?

»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta.

»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»

»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate», sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et voi viheltää sunnuntaina.»

»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin tarkka.»

»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja, ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea lintujen surma.»

»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate.

»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.

»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»

»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen.

»Ni-iin», sanoi Kate.

»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.»

»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate.

XXIII LUKU.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.

Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse, solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.

<tb>

Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa — ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin, maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä) ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh »tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja rahojeni kulutuksesta.

Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta — sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi, niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni miltei väristyksellä.

»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.

»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»

»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa. »Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina olemaan mitä täydellisin opettaja —»

»Kaikkien hyveiden esikuva.»

»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»

»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»

»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua, huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin pelkurimaiselta.»

»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»

Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti. »Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.

»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa, maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä, että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne liikkuisivat vilkkaammin.»

Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi näkemällä.

»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista. Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin luontehikkaita.»

»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut, että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»

»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti, joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»

»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»

»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.

»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua, koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin lähdin Edinburghista aamulla.»

»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti joukkoon.

»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen. Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta, kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti! se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään, ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa; toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen Englannin kuningattaren kanssa.»

»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi

Amelia-neiti.

»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone, jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa, lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»

Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia, joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun, heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön erikoiseksi ratoksi.

»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku opettajattaren omaisuutta.

Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!

Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään. He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten ihmissilmälle valtamaantiellä.

»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä teidän puoleltanne.»

»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.

»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.

Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan. »Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja tuntematon hymyili.

»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa, että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä, kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu käytännöstä Berliinin rauhassa.»

Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan ohkainen, vallan pienoinen.»

»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»

»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.

»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»

»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille, eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.

»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»

»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.

»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi niin erilaisia kuin entiset.»

»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata, jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»

»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»

»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa, eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena kuin salaa hautumassa.»

»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa. Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.

Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.

»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu.

XXIV LUKU.

Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna) parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin, ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.

Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta. Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä, jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! — ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille. Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista, mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa, jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut, että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia? Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?

Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä, kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi. Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen, että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet pahoinkaan jäljessä New-Yorkista.

Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».

Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän puuttuvan!

»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä ei ole teidän matkalaukussanne!»

Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.

»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»

He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko tulla.

»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut, koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan. Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»

»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.

»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle. Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on, kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan. Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään, niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa, samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»

»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»

»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys, että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista huolisi?»

»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce, vilkuttaen silmälasiensa läpi.

»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä, ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno, väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana, ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi kuollut.»

Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen, pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä, jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä, levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen. Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi, tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta. Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa, tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi puhujalavanaan.

»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä, takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona! Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta — kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin, mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten ohikulkua.»

»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti, »ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»

»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»

»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn kasvatukseensa?»

»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?» kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.

»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain, lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin kotona.»

Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien, sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.

»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.

»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan», jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian, johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika, muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään; ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»

»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell.

»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon tulee», myönsi Molyneux.

»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta», huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.

»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä kouluun?» kysyi Dan Dyce.

»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti.

»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.

»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.»

»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen. Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan, sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee — menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu, herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita, kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»

»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell, »ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»

Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät toiset kolme.

»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille tulee hoppu.»

XXV LUKU.

Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti, koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin. Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta. Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon — vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.

Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita, jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa. Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.

Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi eräälle George Jordonille.

»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet kuoliaaksi.»

Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa valmistamassa Nupun elämänmuutosta.

Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.

Milloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä.

Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo tarvittavista varustuksista.

»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka kauan se on ollut mielessäsi?»

»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on ollut sinun mielessäsi?»

»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran on niin paljon tehtävää.»

Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä) sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys, toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä, mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.

Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten valtakunta!»

»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman, että vesi kihahtaa silmääsi.»

Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa. Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi, mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.

»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»

»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös, veitikka!» sanoi lady Anne.

»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan. Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin pääasia.»

»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita, purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:

»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!»

Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita »Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.

Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!

XXVI LUKU.

Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet. Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot puhuvat, olisi paikoillaan.

Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan, että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli hyvästien heittäminen.

»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.

»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell.

»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.

»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»

Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä. Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi; mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.

»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»

»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria. »Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin umpisuoli.»

»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, minä sanon. Murehtiminen on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa kuin hänen pillerlnsä.

»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko elinaikani.»

»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! — armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»

»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»

»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä. Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»

»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.

Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen, joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen — ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin vaikeaa.»

Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista hauskuuksista.

Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa iloisuutta.

»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin, niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.

»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»

»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä koetan tehdä parhaani —»

»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»

Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia — Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan, joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.

»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin tuoda paarit.

»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»

»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»

»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»

»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän minun kuolevan?»

»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin. Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista. Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja, kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»

Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»

»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa; ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta sitävarten.»

»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän ja sanoi:

»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi, joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.

»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta. Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen', vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti Brisbanessa ja tiedän.'»

Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!» sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»

»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.

»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»

»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti. »En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi, jos hän rupeisi kuihtumaan.»

»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan ole alkanut.»

»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»

Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen äänettömyyteen.

»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi

Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»

»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin pitkälle.

»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell. »Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama pikku tyttö!»

»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan. »Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa luota ilkun välke silmissään.

Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta. Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla, Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.

»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää päivässä?»

Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.

»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»

XXVII LUKU.

Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta, mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille — niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta. Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina, joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi. Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi

Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat, jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään. Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu. Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin — sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni, ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä, ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä', ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan, Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli. »Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne, Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän tekee sinusta vain pilaa.»

»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan, kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan, Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille, että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille, jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin. Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi, meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin — muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin varten.» Ja hän teki niin.

Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei, en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa. Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti äänensä valitukseen.

<tb>

Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden, kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista. Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti, tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?

Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.

Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija — olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten valtoihin?

Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen täytyi kutsua veljeään.

»Mikä on asia?» kysyi Dan.

»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»

Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.

XXVIII LUKU.

Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan, näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.

Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.

Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa, jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka kasvatus maksoi suunnattomia summia.

Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle — käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan, kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat, niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello, John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa, harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki yhdessä summassa »näpsäksi».

»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»

»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia (ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.

»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti. »Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi, millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani 'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten — kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden, silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa tarttua.»

»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen; »ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella sitä käyttävän.»

»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.

»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta. Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»

»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin erittäin — erittäin näpsä.»

»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa, kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat, kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi —»

Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa, näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.

»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»

»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu. »Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo, että ne ovat sitte qua non ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. Hän vasta on skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»

»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»

»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin — silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun' henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi, herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi spinetti.»

»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha neiti Skotlannin murretta?»

»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»

»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen.

»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa.

Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee

samaten.»

»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen asioita, niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!' 'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja silloin minun täytyisi pitää heistä.'»

»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin sinun kaksoisoliosil»

»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»

»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»

»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»

»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa, josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa. Luulen, että Macintosh —»

»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö punastui.

»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi jäädä tänne ainaiseksi.»

»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.

Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän. »Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä, ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei olla täällä, niin kovasti minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»

Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin kasvoilla.

»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.

»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»

»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin minä.»

»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista; ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä, missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»

Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.

»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään, jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu. Ymmärrätkö sen, Nuppu?»

Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.

»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»

XXIX LUKU.

Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja, jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään, uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä kauheimpia sanomia.

Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli Lennox Dycen käsialaa?

»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah, noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä parasta tuoksinaa.

»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce, »täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»

»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi sitä erottaa.»

»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:

»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi sylkäistä koko jutulle.»

Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan, painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan, ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.

Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.

Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan, joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään, kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut. Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine, jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.

»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen, joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa. »Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja itseltään ja odotti selitystä.

»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa, ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»

»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään hämmästystään.

»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua hänen eriskummallisuutensa johdosta.

Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.

»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja hartiahuivien aikakauden kanssa.

»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni.

Olen — olen Toivon Liitossa.»

Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. »Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»

»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin kiivaita!»

Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, sillä sukuni on aina ollut parooneja.»

»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.

»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin pahenee.»

»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin viisastuu, neiti…» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, jonka toinen jätti huomioonottamatta.

»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti ole koskaan enää ollut entisensä sitten… Mutta kas, olen poikennut pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen omistajaksi?»

»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi jus mariti, kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään communio bonorumia — omaisuuden yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»

»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»

»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne ad perpetuam remanentiam, ollen sukuperintö.»

»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»

»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. Ad perpetuam remanentiam merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»

»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia myötäjäisinäni.»

»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»

»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin ensiksi?»

»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne perijäksi.»

»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman vieraan.

»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut kuulleeksi nimeä.»

»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä seuduin.»

Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.

»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen vaatimukset.

»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen pysähdyttäen hänet.

»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»

»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»

»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»

Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat tutun soinnun vieraan naurussa.

Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. »Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn veljentyttärensä nauravalta naamalta.

»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.

»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»

Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.

»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin — sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin pelkää!»

»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.

»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan vasta huomenna.»

»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, Dan-setä?»

»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»

XXX LUKU.

»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus muutenkin palautettu.

»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen — se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö mitä on, Dan-setä?»

»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»

»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»

Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.

»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»

»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»

Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.

Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.

Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.

Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.

Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, niinkuin ilmassa keijuen.

»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»

»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen olento!»

Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen maljaan vesilasilla.

»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella eleellä.

»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.

Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.

»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.

»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.

»Skotlannin oikeudet.»

»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai skotlantilaisia.

»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.

»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.

»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä olento.»

»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. »Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka kun astui huoneeseen.»

Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.

»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan tanssikumppanin.»

»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö todellakaan tunne minua?»

»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä.

»Lennox-neiti!»

»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko kenellekään muulle.»

»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa — sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»

»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.

»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»

»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»

»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta entäs Bell-täti?»

»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika suurta mielipahaa.»

»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»

Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin. Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä, jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein huvitetuimpia kuulijoita.

Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»

Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.

»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?» vihjaisi pormestari, se tuhma mies!

»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa.

»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»

»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.

»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»

»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»

»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies kannella.»

»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.

Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.

»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!» »Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»

»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan vanhoja vaikeuksia.»

»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos, minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»

»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma mies!

»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se oikea», sanoi Macintosh.

»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi hänen epäsäännölliselle elämälleen.

»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash, huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»

Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.

»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin seikkailurikasta, neiti Macintosh.»

»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen. »Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette tulevaisuudestani.»

Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan. huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.

»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm — harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan — hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön, neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»

Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä, mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.

XXXI LUKU.

Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen menon mukaan voi enää olla pitkä.

Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren» kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa, kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön, mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»

»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä, mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»

Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan kuvastaessa luonteita.

»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!» väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»

»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»

Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan, kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen osaa.

»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään! reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä, että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»

»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä käsilläni?»

»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat; ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet — missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen kanssaan —»

Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa.

Nuppu joutui epätoivoon.

»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole; lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»

»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa mennä naimisiin kenenkään kanssa.»

»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne, Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate! älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso, näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä, luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.

»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en osaa tehdä noita kaikkia oikein?»

»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi, näetkös, katsojain vuoksi.»

»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä, jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa. Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»

»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan pappia.»

Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?» kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman viehättävältä.

»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»

»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen mielestään sinä olet täydellinen.»

»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»

Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.

»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä. Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle, että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi. Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun muistaa, niin kaikki käy hyvin.»

»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate.

»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»

Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.

Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen. Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi. »Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan — vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta, joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!

Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka; avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli kuparilantteja heidän joukkoonsa.

Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä; ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.

Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.

»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla, kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi! sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.» Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.

XXXII LUKU.

Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa — toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä luokseen pääsiäisen pyhiksi.

»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa vapaudessamme.»

Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen kadotukseen.

»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»

»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan, puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.

<tb>

Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme! Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä, hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus, lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu makasi öisin valveilla niitä ajatellen.

Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus — raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani. Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka murkinana eivät ole napsut ja neilikat.»

»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi» — mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.

Kun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat he sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa kirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia henkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros, vaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren henkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista ilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja kaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he palasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja olivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri tulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat heidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!» kirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä City-kirkon saarnamiestä?»

Molyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään sarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä, että saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle ja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista juurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei luultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen kassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina; ja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta, kunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja herneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui Angers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat ranskalaisten airuet.

He istuivat arkihuoneessa, hämmästyksellä kuunnellen hänen vuorosanojaan:

    »Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen

    Arthurille, Bretagnen herttualle!

    Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan

    Englannin äidit saatti, joiden pojat

    nyt hajan lepää hurmetanterella.»

tahi:

»mieheni; nuor' Arthur poikani, ja hän on poissa!»

»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin teatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit mainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa minua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen Terryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse opetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia yhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.»

»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla aina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään aina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — sinähän tiedät, Ailie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin — niin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin jos aikoisin kaatua heidän päälleen.»

»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana tähystellen häntä.

»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden henki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia sanoja ja silmiä.»

»Lapsi, sinä olet kovin nuori!» sanoi rouva Molyneux.

»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.»

Jim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän. »Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän jokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri oikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään muuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa näyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä saa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse kuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi, puhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä 'Kuningas Juhanassa'?»

Leimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman kalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!»

»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä Arthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi luopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja jos minä… Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole paljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla panee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin siksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen, Ailie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai parissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä koko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä pikku huvi!»

Ailien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen — mitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista hetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon hetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta taisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin oikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain aavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat tyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä eräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet puoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse oli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen vanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin kutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin.

»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä.

Nupun kasvoilla oli sanaton pyyntö.

Niin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta Ailie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää aloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen ensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista kynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut eteenpäin kuin lastu virrassa.

»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin, »mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.»

»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox vilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään — ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme hänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.»

Will Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin kasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen näyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin hartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty!

Hän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen veljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti dauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä luonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan tulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux, saatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi vihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt heidät mennäkseen nukkumaan.

»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi Molyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää häntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille, Ailie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä! Hän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt olevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta loppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen lopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta, että se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette menettämään tuon tytön!»