XI LUKU.

XI LUKU.

Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa, ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista pennyn-kynttilän valossa.

Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta, verratonta Macbethia.

»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt. Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit, kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»

Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.

Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön ympäriltä.

»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»

»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon, minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.

»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin, huolestunein silmin.

»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua, varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»

»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä nyt heti, niin minä en kuuntele.»

»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän' gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei! Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä, samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa. Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani, niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa ylimielisyytensä poikien kanssa.

»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia; ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas, tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit lääkkeitä sisääsi.»

»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate, »puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»

»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä. Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa kymmenen minuuttia.

Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä joskus tekee jotakin villittyä.»

Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään, sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään, ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar, rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.

»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja nyt saat nähdä hauskaa.»

»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate.

»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä; sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»

Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa, vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti sitten kynttilät ja asettui niiden taakse.

»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella murhenäytelmä-äänellä.

»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»

»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä, joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.

»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa», sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas kulta-Lennox, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti suudella minua.»

Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä, tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave, onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.

Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»

»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä. Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin arkihuoneeseen.

»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään.

»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.

»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.

»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien hiljaisuutta.

»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset, välikköön.»

He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä. Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina, sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan, joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja jäljiteltävän.

Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli tietoinen.

»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä tanssija, että lankut alla katkeavat.»

Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen lävitseen, palavin silmin.

»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.

»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla, katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.

»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan, kyyristäen itseään.

»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi palvelustyttö jälleen.

»Ei, ei», sanoi Nuppu.

        »Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:

        'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen,

        Tuon viattoman, joka huolten vyhdet

        Sekavat suorii…

        Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,

        Tuon luonnon toisen atrian

        ja parhaan Elämän juhlaruoan —»

»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate.

»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»

Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.

»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut koskaan saarilla.»

Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja häpeään.

»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»

»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate.

»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»

»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»

»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä; mutta hän on varmasti ollut paha mies.»

»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu. »Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan kaikkien aikojen silmissä.»

Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan itseään noin liukkaasti toistettavan.

»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi. »Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille, millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin, joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen Ailie-täti.»

»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin sisarensa? — sanopas se!»

»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä vihaan ompelemista. Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on, ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»

»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen, että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.

Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.

»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.

XII LUKU.

Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys. Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.

»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa. Sen täytyy olla tuskallista.»

Lady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui.

»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet, mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»

»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään.

»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu, tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän rakastaa nukkeja.»

Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se on suorastaan naurettavaa.»

»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»

»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi. Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»

»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani», sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»

Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.

Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon, jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena. Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa — samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä, jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan silloin kuin oikea prinssikin olisi.

Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut. Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden, vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva, haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein; tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien, kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.

Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen asioita.

Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea, hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.

Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.

»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate! tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»

»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»

»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan mestari tavaamaan.»

»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan Charlesille.»

»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!» huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla pyhävaatteillasi?»

»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin lailla hupsua?»

»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita; minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»

»Sinäkö kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä.

»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä — olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.

»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja tämä kynä on niin kehno.»

»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»

»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena.

»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi

Nuppu.

»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti.

»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»

Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.

»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin pitkälle.

»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan suostumuksella.

»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään. »Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun maamiehet tekevät heinää.»

Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä. »Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika, täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»

»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä haluat, niin minä kastan sinulle kynää.»

Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate. Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:

»Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen. Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä. Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua, Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi

Kate MacNeill.»

»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti.

»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit menevät kaikki niin suoraan.»

»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»

»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä laita on tällä haavaa.»

Nuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän.

»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan, että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin Kate-paran Charles.

Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta. Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen minä saan.»

»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen. Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän kapteeni?»

»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat — he ovat niin tuiki tarkkoja!»

»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja», sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»

»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»

»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi.

»Hyvä Toivo», sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput mastonnokissa.»

»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi, mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut mielestään.»

»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate.

»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla; minä en potki.»

<tb>

Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä, jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa takana, kuinkas muuten. Se kuului näin:

/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje! Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin, aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen. Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni. Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/

Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään.

»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.

»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata kirjeeseen, vai mitä?»

»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on, pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»

»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?» »Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme hyvät tutut.»

»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu.

»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.

»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana», sanoi hän.

»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki, jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua elämälle eikä rakkaudelle.

XIII LUKU.

Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta, ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää. Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.

»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista. »Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö! Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja päivän hyörinä olivat pysähdyksissä.

Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.

Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus, mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin luottamuksen veroinen.

Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään — lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan», sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!) ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash, »tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen, mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas, hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa, äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä herra!»

Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!

Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.

»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin mantelikaramelleistä.»

»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä vuotta tavallistaan vanhemmalta.

»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla.

»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»

»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti.

»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista», sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani; minä olen aina niin komentavainen.»

»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti.

»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää», sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»

»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana, minkä hän lausui moniin päiviin.

Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.

»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen haudankaivajaksi.»

»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on puhunut?»

Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»

»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista.

»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä »Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»

Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka — hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet, mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin, kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on hyvä merkki hänen eilisillastaan.»

Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.

»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.

»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»

»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut häntä takaisin.

Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella, olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen, mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia. »Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan epäröivän.

»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.

Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo haltioittaa meitä kaikkia.

»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A. MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.

»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että hän oli jo aika pitkällä?»

»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel Dycen luona.

Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle siellä vallitsevaa asiaintilaa.

»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen, minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä, että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua. Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään sitä Lennox Dycelle.

Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän tälle ensimmäiseksi hansikkaan.

»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on parempi.»

»Sitä ei uskoisi!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on taas entisellään!»

Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt, katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen seinustat täynnään.

»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut. Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki tämä oli unta.»

»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel Dycen mielenlaadun.

»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta! Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät, ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!» Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään. Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen sairaudessa on tapahtunut käänne!»

»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut mieluisempi uutinen!»

»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?»

»Erinomaisesti», sanoi kirjuri.

»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.»

»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander.

»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa. Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai lukenut Dickensiä?» kysyi hän.

»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander, ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne eivät olleet pahoja.»

»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»

Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla, neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!

Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle, uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.

»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»

»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella, ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin makasi tyynyllä hänen vieressään.

»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel

Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»

XIV LUKU.

Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta, mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä, tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä. Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle, joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla; puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma oli suuri ja kaunis kuten ainakin.

»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta, joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen nenällään.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.

»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin portista.»

»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.

Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan, vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän tunnustuksen.

»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen kevytmieliseksi.»

»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan, kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime viikon.»

»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell, koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin, että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»

»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»

»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa: 'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»

»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän hänelle kuin minulle.»

»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.

»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman häntä.»

»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»

»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.

»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä, ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti, jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän, minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin olin saanut sen sanotuksi teille.»

»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»

Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän, »enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»

»Kenelle?» kysyi Bell-täti.

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. »Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi murheellisena.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

»Kasta, kasta kukkiasi, pitkävartisia, kaikki oomme neitoja ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin

Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. »Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. »Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä surkuteltavan arkipäiväistä —

»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! Oletko ihan, ihan varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu — kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista punaa.»

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa 'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. »Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä — minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin vain eksyttää.»

»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän on kultainen!» sanoi hän.

XV LUKU.

Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa kotoa poissa liikeasioillaan.

    »Oletteko kihloissa?»

    »Tähyilen parast'aikaa.»

    Ero tekee tunteet hellemmiksi.»

    »Olette iloinen petturi.»

    »Sydämeni on teidän.»

    Miten on jalkaraukkojenne laita?»

Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.

Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule montakaan karamellia saamaan.»

Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.

Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista — ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä ylempänä minä itseni pidän.»

Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»

Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. »Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! Minä olen syvästi loukattu.»

»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»

»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi

Kate.

Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.

Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!

Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli pestannut tämän lapsen opettajakseen.

Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja terve.

»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon kirjoittaisit sen muistiin?»

»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.

»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»

»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen hirveän iloinen Charlesista!»

»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»

»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.

»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista kertaa kahteentoista asti.»

»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»

»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa, ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano- tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan naura täydellä suulla.»

»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.

»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»

»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se on kovin vaivalloista.»

»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa niin.»

»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua, Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun alkuluennon mielenkiintoisuudesta.

Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen, istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.

»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»

XVI LUKU.

»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli paljon enemmän hauskaa.»

Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan; laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten, että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö, mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.

Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa. Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena. Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti, savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja, missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! — ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti, miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä, oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.

»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.

Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan, uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella, tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan — häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!

Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään. Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»

»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu, Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä; meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»

»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi

Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.

»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole mikään pöhkö.»

»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, — vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät', Amerikan asuttajat —»

»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania nauratti.

»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei

Nuppuakaan olisi olemassa?»

»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä, että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä kunnon ihmistä.»

»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa mielellään vastaan ylijäämän.»

»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni», sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia; nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»

»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi

Ailie vakavasti.

»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme — se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen — sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan, jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»

Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään, soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle, tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa, seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen, joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui, kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja hänen äänensä oli kuin univirsi.

Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle teepöytään miltei kyynelissä.

»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»

»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen. Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»

»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä nauraa kukersi.

»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon, typykkäni?»

»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi! kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»

»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa», myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin herttaisen skotlantilaista.»

»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»

»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.

»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».

»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti, emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää, Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven 'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi taisteluita joka päivä —»

»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.

»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa — ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista; Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti on kuollut kuin tukki.»

»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat Skotlannista.»

»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja näkevät tuon tien.»

»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»

»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu tulemaan mukaansa ja koettamaan.»

»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.

»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu, että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin tekemisen arvoista.»

Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.

»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän, »johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»

»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli pysyä pelimannin mukana.»

»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni. Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää, pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»

Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen periaate?» kysyi hän.

»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»

»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.

»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä oikeuteen.»

»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.

XVII LUKU

Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on varmasti mennyt sievät rahat.»

»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia, josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.

»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»

»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle, jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja, haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua — meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin kirjettä.

»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä jostakin runosta ja syntymäpäivästä.»

Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista; kuinka se kirvelee!»

»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään sitä muistaa.»

»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin arvelin sen olevan samantekevää.»

»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä suosittaisit?»

He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja, raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä, kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta, mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu, jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin Italialaisessa myymälässä.

»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi.

»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi tinkiä kaupanteossa.»

»Minä tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi— fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen piipun, Kate.»

Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä; eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana, ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä, mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että »mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän eräältä ohikulkijalta.

»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle. »Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää skotlantilaiseen malliin.»

Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä, sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.

»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»

»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä hämmästyttäisi häntä valtavasti.»

»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan menemässä suunniltaan epätoivosta.»

»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä, että se merkitsee häväistysjuttua.»

Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei, olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!» harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä estää kasvojaan käymästä punaisiksi.

Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen, joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään: ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu ilmoitus; toisessa luettiin:

»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»

ja toisessa:

»TEE SE NYT!»

mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti. Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä, vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa, johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä, kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria määriä.

Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta (taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka voivat niellä mitä hyvänsä.

»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen — Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»

Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä hyväksesi tänään?»

»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan päivälliselle.»

»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti.

»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.

»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos italialaisesta myymälästä.

»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko sinulla jotakin toimitettavaa?»

»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen, mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»

Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä ihmeessä sinä olet ollut?»

»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu.

»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi pitämässä puotia!»

»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?» sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»

»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä, Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan, Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen. Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi', mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu: 'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan, mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.

»Kerro, kerro!» huudahti Ailie.

»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne hänelle —»

»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»

»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi, että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe, ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä, ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon, missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on jäähtynyt ihan kylmäksi!»

»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen.

»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen.

»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun, johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen vastalauseen.

XVIII LUKU.

Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä, kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi — toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta. Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan, mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja. Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan, joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan, kuutamokelmeään puutarhaan.

Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda. Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka pimeässä ovenkamanan perusteella.

Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena korviin.

»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.

»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut kekritontuista, Nuppu?»

Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään, sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.

»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.

»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin, hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten olisi tavannut tuota leskeä.»

»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti.

»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa pitävät kutinsa.»

»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»

Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli, ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän kirkaisi ilosta.

»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?»

»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua saamme kuulla heidän lauluaan.»

»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn kuin laivanlastin nukkeja.»

»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?»

»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan. »Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.

»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten. Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha liikeasiain vuoksi.»

»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies koko maailmassa!»

»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen Bell-tädiltäsi.»

»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena, ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.

»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja annos raparperimikstuuraa aamulla.»

»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?»

»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce. »Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua. Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla raparperimikstuuran aika käsissä.»

Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate, Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»

Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös kuului, muttei mitään vastausta.

»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa

Bell-täti virkkoi keittiössä:

»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.»

Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä, missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan aloittaakseen hauskan leikkinsä.

Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät. Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien, sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä, tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä, sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa, että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet loihdittu!»

»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»

Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen. Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella, kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin, mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta. Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia. Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä hänet, se ei veisi minuuttiakaan.

Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna. Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se merkitsi merimiestä aviopuolisoksi.

»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.

»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»

»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate.

XIX LUKU.

Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.

»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun toiset tekevät työtä.»

»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.

He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.

Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli — kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa, jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut työhönsä.

Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.

»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»

»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta kuin tirskuttavat ja tirskuttavat… Hush! tiehenne siitä paikalla, tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»

»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu.

»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»

»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»

»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen valtti. Jatkakaa, jatkakaa!»

»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti — niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin, jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö joko hänen tai minun.»

Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa.

»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»

»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»

»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.»

»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — painetista!» huusi puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan, ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan, uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.

Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.

»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan! Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin te tai minä, kun vain niikseen ottaa.»

»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt, ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna, nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä, että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»

»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»

»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti. »Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»

»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni, me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin, että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»

Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään anteliaisuuttamme vireessä.»

Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan palkastaan.

»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»

Silloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana.

Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi mielikuvitusta ja draamallisuutta.

»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;… joko hänen tai minun;… annoin hänelle,… annoin hänelle;… suljin silmäni ja sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»

Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen», sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella — harjoittaa rautamalmin tuontia?»

Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen sammuessa, olivat — —

»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.

»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä, joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.

»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään kirjoitettiin.

Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady

Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.

Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti »Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.

Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti, suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä, että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista, sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero, Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa, siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.

Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä vakavaksi.

»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän.

»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän. »Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran, niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys, että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti koettanut parhaani.»

»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman syytetyn näköisenä.

»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi, Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie sekava ja täynnä vaaroja.»

»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?»

»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä», sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.

»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa, jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»

»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti.

»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja hummaukseen tulee… Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»

Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän, »myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell; minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä.»

Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen keittokurssin veljentyttärellensä.

XX LUKU.

»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.

»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!» huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut posliiniastioiden joukossa.

»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»

»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei ole kirosana gaelinkielellä.»

»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti. »Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle keittokirjan.»

»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä siellä Colonsayn saarella.»

Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi: »Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä, jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista, vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin, takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa, mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan, säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen. »En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen», huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun sanoa, Bell-neiti.»

»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että sinulla on nälkä.»

»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos

Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»

Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!

Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' — ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että tiedät sen.»

Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti arkihuoneeseen.

»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus. Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. Minun neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»

»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen ympärille.

»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee.

»Ja kaikki ovat niin iloissaan.»

»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»

»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se varmaan johtuu siitä, että te olette… Oh, aioin sanoa jotakin teistä, mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on! Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»

»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —» hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.

»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»

»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin — ennenkuin hiljan.»

»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille satua Walesin jättiläisistä?»

»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.

»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää, ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on. Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia. Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita. Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä, jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa: 'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan kuninkaallisia.»

»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»

»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»

»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.

»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi

Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»

»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen lähemmäksi itseään.

»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen, samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin. Minun haluttaisi ihan hurjasti olla itsekin ylhäinen lady, se olisi niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on — se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden. Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»

»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.

»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady; Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas, tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi, taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän tietää kaiken.»

»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa, »sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä merimiehestä.»

»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.

»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»

»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä, ja minä — minä olen tuo suosittaja.»

»Sinäkö?»

»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan, että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa olettekin tullut tapaamaan minua!»

Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää palkkaa.»

»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti. »Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä, kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen, moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret, ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan maan.»

»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»

»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty. Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa. Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin onnellinen.»

Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä, sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein, »mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»

Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.

»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»

»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.

»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi puheilleni.»

Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.

»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»

Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu tanssi mukana.