The Project Gutenberg eBook of Nuppu

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Nuppu

Romaani

Author: Neil Munro

Translator: Väinö Jaakkola

Release date: August 9, 2025 [eBook #76657]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1923

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUPPU ***

language: Finnish

NUPPU

Romaani

Kirj.

NEIL MUNRO

Englanninkielestä suomensi

Väinö Jaakkola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

I LUKU.

Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver, kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista, vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim, hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan. »Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia; ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta. Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa laulua:

»Yks' neitonen kaunis seisoi kotiporttinsa pielessä; tulo uljaiden husaareiden oli neidolla mielessä. Ne saapuivat korskuvin ratsuin ja valjahin välkkyvin, ja neitosen armas sulho oli joukosta uljahin.»

»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä, Kate MacNeill?»

Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.

Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa — joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi — kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista. Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto, joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta, tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen, hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien »kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn ajamina purevasta pohjoisesta.

Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä hän oli nuori ja voimakas.

»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.

»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»

»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä kädestä.

»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö, hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi ollut munavispilä.

»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin tavallisesti.»

»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»

»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta, armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»

»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö, ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.

»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce, katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.

»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan tulisi; aioin vain —»

»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»

»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan Chikaguusta.»

»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.

»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan! Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»

Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan, ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä aamuaskareissaan.

Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen, ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna, ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä, uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa. Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä, kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja? Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja, puoli pennyä kappale!»

Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat, sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A. MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.

Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna, posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle — vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille, suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi täydellinen.

Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.

Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.

»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.

»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa; tänään se oli

»Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos»,

hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu, yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä, punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme, että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän kirjoitti:

»UUDENVUODEN-LAHJAKSI. KILTILLE POJALLE SEDÄLTÄ, JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»

Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä! ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja ympärilleen.»

Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri- ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu, kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:

»VALVOKAA JA RUKOILKAA.»

Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»

Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce! Halloo!» Hän ei vastannut.

Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon taakse.

II LUKU.

Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi, huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä Kulta-Aarre [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa, joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa, kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa; mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä hän ainakaan ei ollut oppinut.

Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.

Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen vilkaisun Kulta-Aarteen sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan paperilappuun.

Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen nauraa luikertaen.

»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.

»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»

Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän. »Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen. »Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»

»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.

»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»

»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin», keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina hienotunteisesti vaiti.

»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät; merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»

»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»

»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran poika, joten tiedän.»

»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa heitellä kissoja kivillä.»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»

»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellen häntä.

»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja: »Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen, kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.

Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.

Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä, ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki, että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi — sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta — sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. »Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään — mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»

»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo pojan kotiin tätiensä luo.»

»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen mukanaan, kuten lupasi?»

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin kourassaan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» voihki itkevä sisar.

III LUKU.

»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie, valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta. Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo ihastuttava Molyneux.»

Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia, Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.» S »Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa saisin hänet käsiini!»

Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili. Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten ammattitoveriensa joukossa.

»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»

Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia ahnain käsin.

»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta sellaista.»

»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista, mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon, jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»

»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä, sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän on vain amerikkalainen!»

Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi, ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.

»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen sinua.»

»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä kohtaamaa vastaanottoa.

»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä hyvä kuin rahaa taskussa.»

Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden. »Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä, YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»

»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?» sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu, kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä hänet selvästi silmäini edessä.»

»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.

»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»

»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki yhdysvaltain presidentiltä.

Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»

»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.

»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille kahvelia.

    Vaeltajalle väsyneelle,

    tähti rauhan, loistaos —

Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle, kun saatte hänet käsiinne.»

»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää», sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja kosteana lumesta.»

»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»

»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu ollenkaan minun alaani.»

Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti, ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan, ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni. Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»

»Pöhköiksi», ehdotti Bell.

»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»

»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään, joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana Chicagossa.

»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka — vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa äiti.»

Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.

»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on 'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta, sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista, joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani, jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»

Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että köyhille kuten Ailie.

»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun, joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan, millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen ikään.»

»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi katsottava, ettei hän vain ole aasi.»

»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi, katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti Skotlannin viisaampana miehenä.

»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä — etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»

»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein, että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit, silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut sitä tarpeeksi pian.»

»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä, mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»

»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen veli!»

»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla, vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta, minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois. Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla ristiriidassa —»

»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman

Williamista», sanoi Bell.

»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie; pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee, niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»

»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa», sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu — syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»

»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole», sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea opetus.'»

»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien kallisarvoisessa Punchissa. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin, ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä, töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen, olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja lapsettomat miehet tuntevat koiria.

»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta; mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»

»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina niin hienon ja siistin näköisiä.»

»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce. »Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden varalta.

»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»

»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.

»Kiltin!» huusi Ailie.

Kop-kop-kop-kop-kop-kop!

Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen, ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin. Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto, mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän asemastaan tai hienoudestaan.

»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.

»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä henkäyksellä.

»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä.

»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»

»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään pienen tytön.

IV LUKU.

Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen. Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta, kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen, leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty. Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten, antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.

Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa ilmaista olevansa lystituulella.

Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu, sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»

»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»

»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja ahmien pienokaista silmillään.

»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa, vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä, koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.

»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen päällysvaatteitaan.

»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»

»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.

»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta. Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt. Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan, ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät, Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla tuulella.

»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.

Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin puoleksi sisällä ovesta.

»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se — se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on! — ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin, ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi, miltä minusta itsestäni tuntui.»

Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»

»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni, mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh, kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»

»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma», sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.

»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän: 'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.' Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan, ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta, minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»

»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»

»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän alle saatuaan luun.

»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.

»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa, nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos on hyvin myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen kapteeniin.'»

»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta. Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista, joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu! Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu kaiken ikänsä.

»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»

»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce hiukan hämillään.

»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva

Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on?

Skotlantilainen terrierikö?»

»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki; todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi mosailkkikoiraksi.»

»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä, ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän onnellisena olemisesta, pidättekö te?»

»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»

»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.

»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät. Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag., presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»

»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.

»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä potki.»

Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi. Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin makupaloille.

»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»

»Jim», huomautti Lennox.

»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet poikaa.»

»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»

»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»

»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!» sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi, että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»

»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta. He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset, riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen hengenvetoon:

»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja -tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»

Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen päänsä oli pieluksella.

»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»

Ailien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään.

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja Williamin puolesta.»

»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään, että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että siinä olisi mitään väärää.»

Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan, hyräillen tyytyväisenä:

    »Vaeltajalle väsyneelle,

    tähti rauhan, loistaos.»

V LUKU.

Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä, jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa, haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan, synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen, ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa maailmassa.

Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton, ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.

»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että. Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla, mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»

Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.

»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»

Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa. »Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.

»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän.

»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce vastaan, pudistaen silmälasejaan.

»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»

»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja olen meikein saamaisillani vitsaa.»

»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat, jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi kauemmin.»

»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.

»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie. »Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»

»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä. Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko, että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän on sen saanut?»

Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen naamaansa ujon ovelasti.

»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi nukkia.»

»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa se olisikin jäänyt vain nukkiin!»

»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi.

»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin. En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin yrittää nukella. Toivon, että se sopii.»

»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.

Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä, antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle tapahtumasta.

»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»

Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä, joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi (niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.

Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini- ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.

Amerikkalainen tarkkasi heitä.

Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen, niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti, niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».

Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.

Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa, mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.

Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän omisti huomionsa Bellille.

Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia, joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.

P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».

Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.

Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia äskennaineita rouvia.

Toisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla.

Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan, kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet nimittäin.

»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!» sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki tyyni.

Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he; »tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»

Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti, tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään kainosti katua pitkin.

»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän.

Nuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä.

»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa satojen silmien tähystely.»

»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen tätiinsä ja häneen.

Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.

»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän.

»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»

»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen, että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä, jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä.»

»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.

VI LUKU.

»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä», sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana, jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»

»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö, tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa, mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»

»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu. »Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän pysyy paikoillaan.»

Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on? Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä, kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»

»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»

»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»

»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut, Ailie-täti?»

»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»

»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»

»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme, käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»

»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»

He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä, että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan, ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.

Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua, että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo koruttomat ihmiset!

Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa. Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:

    »Lamppuvaari, länkisääri!

    Lamppuvaari, länkisääri!»

mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!» Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot, jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu- ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle, teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla, mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan. »Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.

»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että saan kammata tukkani ylös.»

»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan

Chikaguusta tänne!»

»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti.

»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa», sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut? Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»

Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:

»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?»

»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin. Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En», sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä, mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane voita sen päälle.»

»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen, lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi. New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu liukkaasti, tuttua läksyä toistaen.

»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei

Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja

Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»

»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat vuoristot.»

»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate, näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.

Lapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön.

»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on kahden pennyn edestä.»

»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä.

»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?» sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä, niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»

»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi. Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai mitä?»

»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia», sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin käytti hänen mielilausettaan.

»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä, että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu? Ei se tee sinulle mitään pahaa.»

»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»

»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»

Tellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää:

»Sä Tellu oot niin lämmin, mä rakastan sua, ja jos en sua härnää, et pure sä mua»,

sanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin.

»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain ulkomuistissa?»

»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja, ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin:

»'Suurten miesten työt ja toimet meille esikuvan antaa, kuinka kautta aikain voimme jäljet jättää ajan santaan.'

»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman. Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi: 'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.» »Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä — kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»

»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu, ikäänkuin olisi ollut satavuotias.

Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja, jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä, ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa! Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi ehdotonta ylemmyyden tunnetta.

»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.

»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista. Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi yksinäiseksi?»

»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla. »Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin liikuttavampia seikkoja.

»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan sinulle jotakin.»

»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli — olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä — sen voit nähdä kirjoista.»

»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti.

»Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra

Dyce ja hänen sisarensa ovat.»

»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks kaks; ensimmäinen värssy kuului näin:

'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät löi kolkkoon kalliorantaan —'

mutta minä olen unohtanut loput paitsi:

'— he saapuvat sinne kuolemaan pois lauhoilta lapsuusmailtaan.'

Aallot olivat vuoren korkuiset ja vyöryivät yli laivan, ja —»

»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate, pannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään kuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli tuollaisia tuskallisia asioita.

»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni köytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me rauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa merelliseen murhenäytelmään.

Katen kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä kuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä eteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!» nyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!»

»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu oli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut siltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan.

»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi

Nuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.»

»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa kauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen hyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!» ja hän itki vuolaammin kuin konsanaan.

»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri Saahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin tyyntä kuin maitovankkureissa.»

Kate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen tarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää, etteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin kuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän filosoofisesti, pyyhkien silmiään.

»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle kaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi Alisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat hänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan naurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin varhain matkittavan itseään.

VII LUKU.

Jos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan lapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon pahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta hänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön matkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta, ja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei sen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei hänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce olisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja yleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut lainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon lapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla toimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että Dycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi lapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan pilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina — sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina, kerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai kauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale vaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja kuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen, musiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan.

Nuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä tulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten näyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena todellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja esiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa — aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään itsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän viimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän myöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi esittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta vain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua hän oli jälleen oma itsensä.

Ja niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully Oliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään jäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen aikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!»

Riehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun päivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka kestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki asettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina, ja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten alkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille Kyyhkysistä.

Bell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen tietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä laiminlyöty.

»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän sanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan jostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä puhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista.

»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun isä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna hartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja vanhaksi.

»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti täti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja hämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden vanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan parempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta maasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa paljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä nyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen! Me tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja saksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä vanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin jokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa sanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa liikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa! Kymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!»

»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset teatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa lukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka aamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles! eikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät johtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki halpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä kasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että kellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim Molyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph Devereux ja O.G. Tarpoll.»

»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki tyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?»

»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei' tai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu.

»Tavaa cat.»

Nuppu töllötti häneen epäuskoisena.

»Tavaa cat», toisti täti.

»K-a-t-t», sanoi Nuppu (oh, häijy Nuppu!).

»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan. »Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi sanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään sellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?»

Nuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan

Lyhyestä katkismuksesta.

»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä istut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit kuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä juhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin.

»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli hämähäkkejä?»

Tästäkin tuo häijy Nuppu väitti olevansa tietämätön.

»Hän oli tämän maan pelastaja», sanoi Bell. »Muista se!»

»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu hämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä, niin se taidan olla minä.»

»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti

Skotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?»

»En osaa», sanoi Nuppu pontevasti. »Minä vihaan sitä.»

Bell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan noin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta Ailie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien viitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin juhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian, että Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli hämähäkkejä.

Ailie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin vuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin Dan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» — vaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden istuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota hänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat ripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena ilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta sanaa.

»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän meidän Williamimme kaltaista.»

»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan ollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?»

»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo,

Bell.»

»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja sanoo vihaavansa laskentoa.»

»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän kuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se on ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen: 'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen velkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis on minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta on laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä kaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä mielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat kuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.»

»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä huolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.»

»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva tehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku paikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on ponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi sitä.»

Mutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi lapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena tehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen ja pani kätensä hänen silmilleen.

»Arvaa kuka», sanoi hän kimeällä falsettiäänellä.

»Se on Robert Bruce», sanoi Nuppu liikahtamatta.

»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin

Bumburrifex-jättiläinen.

»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä suurimmassa määrin Dan-setää.»

Dan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä minä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka ei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi tietää?»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan hyvin, mutta mitä se merkitsee?»

»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se hänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.»

»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle itse.»

»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan veljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen olento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan, että koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin hän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala kallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen — ihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on kieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras, mitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä iloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut itse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne hyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua, ja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä ihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula, tyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin tynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen täynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani kuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät asiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.»

»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti aina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.»

»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin kasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen; jokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt ja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme varkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin loukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä iankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja aamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus. Synti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia! Me emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.»

Hän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi katsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo mielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä välähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen.

»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi hän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori Fraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen sana lorulle — tyhmille puheille?»

»Kuumaa ilmaa», sanoi Nuppu siekailematta.

»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä sanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan täyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää; pelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta se sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen päätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat vähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä ja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.»

Hän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän, »nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen omaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se merkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.»

Bell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen mielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana »iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen.

»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän edes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.»

»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä, sormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina.

Bell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi siitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa seitsemän-kertoja!»

»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie. Anna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei kykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä hämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.»

Jutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin ilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin ja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä tihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä välkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen. Pankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki säteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma, tuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin tai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja, hajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi — poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle. Kolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski hänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee, että kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta siinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä oli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle veljentyttärelleen.

»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle — »parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin mikään muu; arvaapas, mitä se on.»

Nuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme olla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän asteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen hassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän olikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä hänen tätinsä piilotti.

»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen, salaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.»

»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu. »Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan näköisenä, että hänen tätinsä nauroi.

»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä voi sitä koskaan arvata! Se on avain.»

»Avain?» toisti Nuppu, selvästi pettyneenä.

»Kultainen avain», sanoi hänen tätinsä.

»Mihin!» kysyi Nuppu.

Ailie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla, joka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa ollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen avain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan — ihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden. Niitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään vähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki, siellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —»

»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu. »Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa muuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää puutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka ruutuja pitkin sade valui parhaallaan.

»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää ilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän sinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä sattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?»

»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella persiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu.

»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja

Markiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja

Cranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —»

»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut hänestä.»

»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös!

Ja Rosalindalle.»

»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten haluatte'?»

Ailie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi hän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?»

»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin Jim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana peräkkäin Waldorfissa.»

»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva

Molyneux luki sinulle.»

»Enkä, minä luin itse», sanoi Nuppu.

    »'Maanpako-kumppanit ja ystävät,

    Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'

    On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö

    Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'»

Hän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin naurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n eleitä.

»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku petturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata yksinkertaisinta sanaa.»

»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta, eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»

Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä, jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.

»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei olisi pitänyt siitä.»

»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli. Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä sinä kaikkein enimmän pidät?»

»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»

»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin.

»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja, jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»

»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi.

»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun — se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»

»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.

»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa nimittäin, etten mene näyttämölle.»

»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä.

»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen näyttelijätär.»

»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen.

VIII LUKU.

Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &. Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.

»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.

»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja ojennushalua.»

»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan valmiina.

Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne tietävät sen aina!»

»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan, tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»

Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista, sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on maininnut juonnista.»

»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»

Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle, mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen, että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan. Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti», sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa), »että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»

Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»

»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä, vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen, että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»

Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän — »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»

»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?» sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»

»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi viisasta —»

»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.

»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat tarpeessa.»

»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin säätänyt.»

»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»

»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma. Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi kuin kymmenesosa pennyn leipää.»

»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.

»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»

»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.

»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia sanoja laittaessani hänet lähtemään.»

»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat ihan erinomaiset.»

Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä hyräillen: »On onnellinen maa.»

»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»

Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä, Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan osakseni ensi kerran eläessäni.»

»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell kiihkeästi ja hyvillään.

»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän, että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»

»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat

ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa.

Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti.

»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»

Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.

Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä, päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti. Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen, antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin tervehdyssanaa.

Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella, jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa, kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.

»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»

»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä kerran.»

»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»

»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää sinnittelee.»

»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna luottamuksensa Jumalaan.»

»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»

»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan matkaansa.

»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»

»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni Tärkeyden kanssa.

»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä, jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.

»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.

»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»

»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen tilaisuus auttaa häntä.»

»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»

»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.

Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua, ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa, ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää, aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan mennä hätäisen kiireesti ohitse.

Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta

Lennoxiin nähden.

»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.

»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan tyylikkäitä koristuksia.

»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä. Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.

»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.

»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»

Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä hiukan vielä.

»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä arvelette hänestä?»

Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä huomaamatta.

»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti punoen käsilaukkunsa nauhoja.

»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti

Amelia.

»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.

»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä — vai miten, Amelia?»

»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan tietää?»

»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla iäti samoja runon-rallatuksia.»

»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta; kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle, hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.

»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.

»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui kovasti.

»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.

»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.

»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin», sanoi neiti Amelia.

»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.

»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.

»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.

»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.

»Mutta —» epäröi neiti Jean.

»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten syntyi pitkä vaitiolo.

»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.

Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän, enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.

»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»

»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»

Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»

IX LUKU.

Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.

Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja sääli heitä.

»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»

»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; mutta ehkäpä hän paranee.»

»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»

»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.

»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.

»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.

»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä hän on aluksi ujo —»

»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta itsenäisyyttä.»

Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.

»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa yllä.

Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten pikkukapineiden paljoudella.

»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa hermo.»

Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.

»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen nypläystyöhönsä.

Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! — hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona ikkunasta, katselemassa hänkin.

Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja ojensi kätensä.

»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.

»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.

»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut.

Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen

Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se

saattaisi olla Percy.»

Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.

»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»

Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.

Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi hän rohkeasti:

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti.»

»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta esityksestä.

»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia ja iloisia aamuisin kaikesta.»

Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.

»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle on tuo opetettu?»

»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»

»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.

Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.

»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.

»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus pani kovasti hämilleen.

»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti

Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»

»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja minä halusin puhua Percylle.»

»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», huudahti huolestunut Amelia-neiti.

»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»

Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen alaisina.

Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.

Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.

»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»

Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.

»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»

»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»

»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi

Amelia-neiti henkeään haukkoen.

»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista oppilaista alkoivat tirskua.

»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»

»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein:

'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»

»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on 'Herralle kauhistus'.»

»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin — ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»

Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt siirrymme runouteen ja lukemiseen.»

Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:

»Yks paha oikku useasti parahimmankin turmeli; oi' Liisu kiltti laps, mut häntä yks' paha oikku rumensi»,

hän purskahti nauramaan.

»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»

»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.

»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.

»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen itseni jo ihan voimattomaksi.»

Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen kuin määrä oli.

Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» »Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana eteisessä; »lastentarha se vain on.»

Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. »Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, vai mitä?»

»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös ja lähdin kävelemään.»

Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa ymmällään.

»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.

»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja vähän voitaleipää.»

Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.

X LUKU.

Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja lasketaan:

»Suutari, nikkari, sotamies, kippari, iso-rikas, kerjäläinen, juomari, varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa »Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan — villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.

Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo, joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla, tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»

Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää, ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan? Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää; esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen kehittävää vartalolle.

Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.

Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi sellaistakin mikä oli skotlantilaista.

Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.

Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla perin etevä!

Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään. Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»

Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli Herran rukous latinaksi. Pater noster qui es in coelis — tämä ynnä joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan, tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä, lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary Morison'in» tapaisen laulun.

»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»

»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä vieressä, ja setä nauroi.

»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit, kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla, meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»

»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu. »Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään Caledonialaiselle klubille.»

»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»

»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»

»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen, että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»

Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella, kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa. Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia, ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause. Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.

Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään, ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien metsässä tai Prosperon saarella.

Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he olivat onnelliset.